Musta tuntuu siltä, että en muista enää miten hengittää. Ihan ku joku ois ottanu maan pois jalkojen alta ja putoaisin vain eikä pohja tule ikinä vastaan. Missään ei tunnu enää olevan järkeä eikä minua huvita tehdä mitään. Tuntuu siltä, kuin olisin jäänyt ajan vangiksi enkä millään pääse pois.
Poikaystäväni jätti minut.
Ja silti rakastan häntä, en pysty lopettamaan sen ajattelua. Vaikka tiedän, että mahdollisuudet yhteen paluusta on noin 0,5% en pysty lopettaa hänen ajattelemistaan.
Syy: Hän ei vain pidä minusta sillä tavalla enää.
Hän haluaa, että jatkaisimme ystävinä, minäkin haluaisin. Mutta en pysty päästämään hänestä irti, en millään. Viimein kun saan otettua kiinni siitä ajatuksesta, että miehiä tulee ja menee muistan poikaystäväni ja kaikki tuntuu taas liian vaikealta.
Yöllä en saanut unta, pyörin vain lakanoissa ja tuntui siltä etten ikinä haluaisi nousta.
Nyt en tiedä. Näemme kuun lopulla yksissä juhlissa, joissa puhutaan vielä kasvotusten. Elättelen toiveita siitä, että kun hän näkee minut taas tunteet palaisivat. Vaikka tiedän, että ajatus on kovin mahdoton.
Miksi minä synnyin näin romanttisena?
No, nyt ei ainakaan tarvitse murehtia syömistä. En varmaan saa ennen jälleennäkemistä syötyä mitään.
